I'm going to miss...

... keittiön kuumavesilaitetta. Ehkä yks parhaista asioista on se, että kiehuvaa vettä on saatavilla 24/7. Kyseessä on siis iso teräksinen pömpeli, täyttyy itestään ja kiehuttaa vettä jatkuvasti.

... St. Patrick's Collegea. Tykkään koulusta ja kampuksesta aivan mielettömästi, kampus on pieni mutta viihtyisä ja opiskelijoita on suhteelllisen vähän, vaan 2500-3000. Ainoa mitä en niinkään ikävöi on kv-toimiston ihmiset Gerry ja Bernie, jotka välillä osaa olla uskomattoman tylyjä ja kädettömiä. Helpommalla pääsee kun asiat hoitaa ite.

... 50 m koulumatkaa. Okei matka yliopistolle ei oo mikään valtavan pitkä Suomessakaan, mutta on se vaan ilahduttavaa kun koululla on puolessa minuutissa.

Tosin tällasella säällä sekin matka tuntuu pitkältä...

... Quinnsiä. Kantapaikka, jossa ollaan joka torstai. Vaikka paikka ajottain tökkiikin on siellä silti useimmiten hauskaa, ja jokatorstaista traditiota tuun varmasti kaipaamaan.

... bileitä kaikissa muissa paikoissa. Okei isolla porukalla bilettäminen on todella haastavaa, ja alkuun aina jossain vaiheessa hajaannuttiin, mutta etenkin nyt loppuaikana illat on ollu maailman hauskimpia. Tähän ehkä autto se kun ymmärrettiin valita selkeesti yks paikka johon mennään, ja siellä sitten myös pysytään.

... sanastoa. Mitä mä teen kun en voi enää käyttää termejä shift, ride ja craic sujuvasti puheessani, miten mä saan ne sopimaan suomen kieleen?

... double-deckereitä. Bussilla matkustaminen nyt vaan on paljon hauskempaa bussin toisessa kerroksessa, näkee paljon enemmän.

... Guinnessiä ja Bulmersia. Parhaat juomat, eikä varmasti tuu maistumaan yhtä hyvältä enää Suomessa.

... värikkäitä ovia. Unelmoin siitä että jokin päivä saan maalata oman oveni keltaseks. Tai pinkiks. Tai mintunvihreeks.

... vihreyttä. Täällä vaan on kaikkialla vihreetä, ruohokin on aivan epänormaalin vihreää. Yhtenä päivänä melkein jo oksensin vihreän yliannostuksen takia, mutta kun palasin Espanjasta ja näin lentokoneesta taas kaikki nummet itkin melkein onnesta, itse asiassa taisin jopa yhden kyyneleen tirauttaa.

... dublinilaisia. Ja irlantilaisia ylipäätään. Suurin osa on tosi ystävällisiä, aina valmiita juttelemaan ja auttamaan. Suomessa ei varmaankaan oo yhtä hyväksyttyä jauhaa pitkiäkin aikoja vaan jonkun randomin kanssa?

... irlannin aksenttia. Tässä huomaan kehittyneeni ehkä eniten, nykyään ei enää tarvi kysyä ehkä kuin kerran tai kaks että mitä että, kun alussa piti varmistaa vähintään viis kertaa. Oonpa pari kertaa ymmärtäny jotain ihan heti ekallakin kerralla. Aksentti on välillä jotain ihan käsittämätöntä, mutta kaikkeen sitäkin tottuu.

... Tescoa, meidän luotettavaa lähikauppaa, jonne raahautuu karkinhimoissaan aina illalla, ja josta saa onneksi hyvää karkkia ja maailman parasta hummusta. Hummusta tulee myös ikävä, harmi että löysin sen vasta näin myöhään.

... Dublinia. Sen katuja, taloja, kauppoja, kahviloita, pubeja. Mä rakastan tätä kaupunkia, ja tästä on tullu koti. Sopivan kompakti, mutta kuitenkin samalla sopivan iso. Täynnä elämää, kauppoja, kauneutta, musiikkia ja juhlaa. Tänne palaaminen ei vaan enää koskaan tuu olemaan samanlaista.

... common roomia. Joka tunnetaan myös mun huoneena, sillä omaa yläkerrassa sijaitsevaa huonettani käytän lähinnä vaan nukkumiseen. Vietän common roomissa kaiken aikani, kun en oo koulussa tai kaupungilla, ja usein myös puolet mun tavaroista on siellä. Tää on ehkä asia, jota tulee melkein eniten ikävä, täällä mä vietän aikani ja nään ihmisiä jatkuvasti, tuun kuolemaan Suomessa ehkä tylsyyteen kun ympärillä ei pyörikään koko aikaa ihmisiä.

... Movillea, eli meidän asuntolaa. Sitä että mulla ei yhtäkkiä enää 25 kämppistä, joita näkee päivittäin. Keittiön tiskikasaa, jonka tiskaamisesta pitää joka päivä tapella. Valmistautumista ja alotteluja ja muiden huoneessa ravaamista. Opettajiin törmäämistä bileiden jälkeisenä aamuna. Keittiössä yömyöhään jauhamista. Neljänteen kerrokseen ravaamista. Pippalointia vaikka se kuinka onkin kielletty.

  ... muita vaihtareita eli Eramus-perhettä. No ihan kun oisin tää olis jääny pois. Ihmisiä, joista on muutamassa kuukaudessa muodostunu ihan mielettömän tärkeitä. Uusia parhaita kavereita, joiden kanssa voi jakaa kaiken, _kaiken_. Joiden perään tuun kesällä varmasti itkemään lukemattomia kertoja, itken jo nyt ja on itketty tätä ennenkin. Joista kaikkia en välttämättä nää enää ikinä, toivottavasti kuitenkin mahdollisimman montaa ja mahdollisimman usein. Ihmisiin tutustuminen jännitti mua eniten tänne tullessa, onnistuuko sitä saamaan niin hyviä kavereita joihin tulee pidettyä yhteyttä ja joiden luona voi vierailla? Onnistui se. Uskomatonta että voi käydä niin mieletön tuuri, että kaikki ihmiset on sellasia joiden kanssa tulee toimeen. Mun mielestä paljon kertoo sekin, että meitä asuu samassa rakennuksessa 25 tyttöä, ja kertaakaan ei olla riidelty, ainakaan sillai kunnolla räjähtämällä ja niin että siitä seurais päivien mykkäkoulu. Unbelievable I say. Paskanjauhamistakin esiintyy suhteellisen vähän, aika hyvin kaikesta saa puhuttua suoraan. Hyvästien jättäminen on ollut maailman hirveintä. Jos jonkun neuvon voin tuleville vaihtareille antaa niin sen, että huomattavasti helpompaa olis ollu olla ekojen lähtevien joukossa, ei viimesten. Viime päivät täällä on vaan ollu todella raskaita, kun jatkuvasti joku on lähdössä, ja tietää että se ihminen ja tää aika joka yhdessä on vietetty ei tuu enää koskaan takasin. Siti oon samalla maailman onnellisin tänne tulosta, sillä nää neljä kuukautta on luultavasti olleet elämäni onnellisimmat. Ikävä on jo nyt valtaisa ja päivät itkuisia, mutta kaikesta selvitään. Päivääkään en tästä vaihtais pois.

"How lucky am I to have something that makes saying goodbye so hard"

<3<3<3