Howth

Viime viikonlopun sunnuntaina päätettiin junailla itsemme Dublinin lähellä sijaitsevaan Howthiin. Matkat kesti vain noin 20 minuuttia ja maksokin alle 5 euroa, eipä siis todellakaan tarvinnu matkustaa kauas tai kalliilla että pääs näkemään aivan henkeäsalpaavia maisemia.

Howth ei todellakaan ole mikään valtava paikka, pieni kalastajakaupunki Howth Headin niemenkärjessä. Sää reissulle oli mitä täydellisin, aurinko paistoi ja oli lämmin. Viihdytettiin itseämme kiertelemällä parillakin eri torilla sekä kiertämällä Cliff Walk, suosittu kävelyreitti jossa valittavana on neljä eritasoista ja -pituista reittiä, ja joka kiertää ympäri niemen. 

Olisin voinut käyttää kevyesti kaikki rahani noila toreilla myytyihin leivoksiin, toffeeseen ja muuhun ruokaan, nyt tyydyin kuitenkin ostamaan vain puolikkaan toffeepötkön ja cashew-pähkinöitä vaellusevääksi.

Satamakaupungissa luonnollisesti oli aika paljon veneitä. Myös merellä seilasi ihan kiitettävä määrä purjehtijoita. Ja hylkeitäkin me nähtiin!

Kuin parasta on se, että helmikuussa voi pikniköidä ja syödä lounasta pihalla? Ihan sama vaikka persaus olikin vähän märkä maassa istumisen jäljiltä.

Tytöt istuu keskittyneesti kuuntelemassa katusoittajaa. Pojalla oli aivan uskomaton ääni! Tähän soittajaan liittyy ihan mieletön tarina, oltiin kaikki tytöt suhteellisen ihastuneita kyseiseen tyyppiin ja amerikkalaiset päättivät kirjoittaa Paigen nimen ja numeron lompakosta löytyneeseen yhden dollarin seteliin, sekä pyynnön ottaa yhteyttä jos poika sattuu tulemaan Dubliniin. Myöhemmin illalla jo kotiin päästyämme poika oli sitten tekstannut Paigelle, ja treffit on jo sovittuna! Tästä on pakko kehittyä jotain suurta, kuulostaa niin elokuvalta!

Tähän taloon oltiin kaikki aika halukkaita muuttamaan, ajateltiin ostaa se ja siirtää Moville sinne. Voitaisiin viettää kaikki onnellista Erasmus-elämää meren rannalla, odottaen sitä, kuka ensimmäisenä tippuu jyrkänteeltä.

Näistä kuvista ei ikävä kyllä välity se, kuinka korkeella todella heiluttiin tuolla hetkellä. Reunalla istuessa jalkojen alla oli ilmaa 15-20 metriä, ja kevyesti vaan otti mahanpohjasta.

Cliff walk kiersi pitkin jyrkänteiden reunaa, ja mitään aitoja tai muita turvasysteemejähän ei todellakaan ollut. Aika vaikea tolta polulta mihinkään olis tippua (tai no en menis niistä humalaisista amerikkalaisturisteista vannomaan), mutta kuviahan piti tietenkin rynnätä ottamaan niin reunalta, kun vaan uskalsi. Näkisittepä meren värin täällä; ei mikään tylsä sininen, vaan ihanan turkoosi! Vielä kun sais sen värin jotenkin tallennettua kuviinkin.

Satamassa uiskenteli lisää hylkeitä, ovat vissiin tottuneet siihen, että turistit ruokkii niitä. Käytiin väittelyä siitä, oliko ne uskomattoman söpöjä vai oikeestaan tosi rumia (hylkeet siis, ei turistit).

Takarivi vasemmalta oikealle: Bridie (USA), Sanna (Suomi), Melanie (Itävalta), Geraldine (Belgia), Paige F. (USA), Agata (Liettua), Claire (Belgia) ja Paige S. (USA)

Eturivi: Reetta (Suomi)

Howthiin tulee varmasti palattua vielä uudestaan, halutaan kiertää koko Cliff Walk vielä joskus!

Cork ja the Ring of Kerry

Tittitidii voispa sitä vaikka kirjotella tuosta reilun viikon takasesta road tripistä. Toissa viikon lauantaina startattiin heti aamusta kohti Corkia, joka on Irlannin kolmanneksi suurin kaupunki heti Dublinin ja Belfastin (no ei teknisesti Irlantia) jälkeen. Oltiin liikkeellä sveitsiläisen Melissan autolla, ja muita matkaseuralaisia olivat Sanna, belgialainen Claire ja ranskalainen Julie. Ajomatka Corkiin kesti vain 2,5 tuntia. Matkalla hämmennystä aiheuttivat tietullit, ei meillä vaan Suomessa sellasia harrasteta.

Yövyttiin Sheila's hostellissa, paikka oli erittäin jees, eikä edes kovin kallis (16 e/yö/hlö) ja sijaitsikin aivan keskustassa. Respan mies oli maailman mukavin, anto meille kartan, kysy mitä halutaan tehdä ja merkkas kaikki mestat mihin kannattaa mennä jos haluaa nähä Corkia, syödä, juoda ja kuunnella musiikkia. Sen mukaan sitten vietettiinkin koko päivä. Aurinko paisto koko päivän ja tyydyttiin sitten kiertelemaan kaupungilla, piipahdettiin parissa pubissa, kuunneltiin musiikkia ja kuunneltiin musiikkia. 

Kuuden hengen bunkkerimme.

No okei hetkellisesti tais sataa, mutta selkeestikin pinkki sateenvarjoni ilahdutti mua suuresti. Tai ainakin se, että ton kanssa kävely oli puuskittaisessa tuulessa aivan mahdotonta.

Respamies suositteli ehdottomasti käymään Food Hallissa, sillä se on kuulemma koko Corkin sydän. Koska olen ihminen, joka elää syödäkseen, oli tää paikka ihan taivas. Jos asuisin Corkissa, ostaisin kaiken ruokani tuolta. Nyt tyydyin vain maistelemaan herkullista hedelmäsalaattia sekä banaani-nutella-creppiä.

Sää Corkissa oli tosiaan pääosin aurinkoinen, mutta myös äärimmäisen nopeasti vaihtuva. Sade yllätti pari kertaa noin kahden minuutin kuuroissa, ja pysähdyttiin sitten odottelemaan sateen loppumista juhlatavarakauppaan, josta löytyi tämä, ehkä maailman paras, juomapullo. Harmittaa edelleen etten ostanu.

Tykästyin Beamishiin, joka on Corkin vastine Guinnessille. Maisteltiin tätä ekan kerran Charliesissa, jonka työntekijään rakastuin syvästi. Toisaalta tää ei yllätä, koska rakastun täällä vähintään kerran tunnissa, onneks kaikki on jo tottunu siihen.

Myös sunnuntaiaamu valkeni erittäin aurinkoisena, ja ravitsevan aamupalan (muroja ja paahtoleipää) jälkeen lähdettiin ajelemaan kohti Kenmarea, joka toimi meillä Ring of Kerryn aloituspaikkana. Ring of Kerry on turistien suosima reitti, joka kiertää Kerryn maakunnan, ja matkalla pääsee ihailemaan suhteellisen kivoja maisemia.

Ei suunniteltu reittiä sen kummemmin, ajeltiin vaan reittiä eteenpäin ja pysähdyttiin silloin kun nähtiin nättejä maisemia. Tää siis tarkotti sitä että pysähdyttiin noin 10 minuutin välein. Tai hidastettiin sen verran että meikä uskals nousta kurkkimaan kattoikkkunasta ja räpsimään kuvia.

Sää oli aivan uskomaton, aurinko paisto koko päivän ja oli lämmin. En todellakaan valita jos helmikuu tuntuu samalta kuin toukokuu Suomessa.

  

Pysähdyttiin pitämään lounastauko Watervillessä, kelpaa tollanen lounastaminen meren rannalla auringonpaisteessa.

  

Päätettiin kierroksemme Killarneyyn, jossa majotuttiin Railway hostelissa. Yö makso vaan 12 euroa hengeltä, ja paikka oli todella mukava. Jutusteltiin myös mukavan uusiseelantilaismiehen kanssa, joka oli reissaamassa Euroopassa.

Killarenyssa haluttiin vielä nähdä kansallispuisto, koska kuulemma se on todella upea. Omat fiilikset oli ehkä vähän blaah, tai odotin hieman enemmän. Käveltiin kattomaan auringonlaskua järven rannalle, ja olihan ne maisemat kyllä nättejä, mutta matkan varrelle sattu kyllä myös tätä upeempia paikkoja. Toisaalta jos sattuu Killarneyssa olemaan niin kannattaa pistäytyä.

Sunnuntai-ilta Killarneyssa ei ollut mikään erityisen vauhdikas. Lähes joka paikka oli kiinni, mutta löydettiin onneks mukava italialainen ravintola, josta sain kauan himoitsemaani pizzaa sekä aivan taivaallista suklaakakkua. Ennen syömistä piipahdettiin pubissa, ja ruoan jälkeen käytiin vielä yhdet Guinnessit juomassa Clairen kanssa ehkä persoonallisimmassa pubissa, jonka oon tähän asti nähnyt. Seinät oli päällystetty dollarin seteleillä, joihin ilmeisestikin amerikkalaisturistit oli kirjotellu omia terveisiään. Myös livemusaa saatiin jälleen kuulla, viisihenkinen bändi soitti ja lauloi yhden pöydän ympärillä, mikrofoni roikkui katosta. Ihan mahtavaa. Jutusteltiin myös parin saksalaispojan kanssa, jotka oli vaihdossa jossain Irlannin pikkukaupungissa. Oon aika onnellinen siitä, että ite saan olla Dublinissa.

Takaisin kotiin ajeltiin sitten maanantaiaamuna niin, että ehdittiin liikunnan tunnille jumppailemaan. Kaiken kaikkiaan reissu oli todella onnistunut, ja omalla autolla matkustaminen todella kannatti sillä siten säästi rahaa ja oli muutenkin helpompaa. Ilman navigaattoria en kuitenkaan matkaan lähtis, helpotti elämää kummasti sillon kun piti ajaa pienten kaupunkin läpi.